Olen päättänyt tappaa sinut
Tarkkailen elämääsi, olen tarkkaillut sitä jo kauan, tiedän sinusta paljon, enemmän kuin uskotkaan,
minulle suorastaan tyrkytetään tietoja sinusta.
Ja olen päättänyt tappaa sinut.
Se on kytenyt minussa, tämä aikomus.
-Joutohetkinäni huomaan miten suunnittelen murhaa, pohdin asiaa joka kantilta,
pyörittelen sitä mielessä kuin leipää ja nyt se kiihdyttää minua enemmän kuin rakastelut konsanaan.
Sillä tämä makaaminen jota et tehnyt, joka ei olisi vienyt sinulta puolta tuntia, tulee sinulle kalliiksi.
En kykene antamaan anteeksi ettet tosissasi iskenyt minua: et yrittänyt.
Se nöyryyttää minua.
Aivoissani välähtelevät erilaiset tappovälineet, aseet, myrkyt, tyrkyt mereen,
harmi etten ole lukenut dekkareita.
Haluan että joudut kitumaan pitkään. Haluan että kärsiessäsi joudut näkemään minut,
minä tulen nauttimaan siitä, sinä ajoit minut tähän,
enää en osaa pysäyttää prosessia, en osaa ja kaiken kai täytyy tapahtua, en osaa.
En tappaisi sinua äkkipikaisuuksissa, en hetken hulluudessa,
en ajattelemattomasti, en harkitsemattomasti,
en tilapäisessä mielenhäiriössä: harkitsen suunnitellusti. Onhan minulla aikaa.
Ja miten kylmä olen nyt, lähes jäinen, jäätynyt,
sisälläni on kylmä suuri kuoppa.
Siihen tuli jää kun sieltä valui hitaasti ja tuskallisesti lämpö pois,
se lämpö joka oli sinulle, sinusta, sinulle:
turhaan, tyhjän takia.
Sillä mitään pahaa ei aiheuta, ei aikuiselle, joku puolen tunnin onni, nussiminen, perkele,
mutta rakkaudessaan pettynyt on vaarallinen, kun alapään asiat täyttävät aivot!
Eivät ne kuulu aivoille! Aivoilla on muutakin tekemistä.
Mutta sinä menit minuun, valuit päästä varpaisiin, vereen, menit, veikket mennyt,
tulit, vaikket tullut,, veit minulta minun rauhani, järkytit minua,
sait minut kuvittelemaan mahdottomia asioita.
Minä olisin pakannut tavarani tunnissa jos olisit soittanut ja pyytänyt mukaasi.
Yöt valvon, lepään liikkumatta vuoteellani. Joskus tuntuu siltä kuin pää halkeaisi:
Katson kellonviisareita, ne näkyvät pimeässä.
Olen opetellut ajattelemaan intensiivisesti.
Kovat paineet tehostavat aivojani tai lyövät ne lukkoon.
Sinä aktivoit minua, saat minut liikkeelle, teen hyvää tai pahaa mutta tekemättä en osaa olla.
Minä olen kuin lapset:
Minulla pitää aina olla joku leikki menossa tai ikävystyn, alan paiskoa lautasia,
särkeä ikkunoita, särkeä avioliittoa - omaa tai muiden.
Sinä olisit voinut ohjata voimani, kääntää tätä moottoria, tätä ylikuumaa ja nopeaa moottoria,
että se toimisi kaikkien hyväksi, olisi rakentava eikä repisi:
hauska, hyvä, hyödyllinen, järkevä, luova ja hitto ties mitä.
Mutta sinä jättäydyit sivustakatsojaksi, otit sen roolin.
Ja niin minä nyt suunnittelen tuhoamista? Kuin rikollinen?
Ehkä minussa on jotain yhteistä rikollisten kanssa?
Ehkä heissäkin oli yliaktiiveja ihmisiä jotka eivät tiedä minne energiansa suunnata?
Minähän tunnen vankilakundeja. Heidän levottomuutensa.
Sama levottomuus ajaa minut yli aitojen.
...ja sitten sinä soitat...
Hirveää miettiä murhaa kuukausitolkulla,
suunnitella, elää se alusta loppuun ja sitten:
Sitten sinä saat päähäsi soittaa minulle!
Et sinä lemmestä puhunut, et kutsunut minua mihinkään, kunhan soitit,
kunhan puhuit, ei-mistään-erityisesti.
Sekin riitti.
Minä lasken luurin alas, olen tukehtua nauruun, minä nauran sinut ulos.
Sinä särjit kultaisen kuplan,
särjit sen pahan jossa olen kiehunut, vapautit itsesi ja minut, vapautit.
Ja huomenna minä olisin tappanut sinut.
Silkkaa hulluutta, järjettömyyttä.
Et sinä niin ihmeellinen ole,
ei kukaan,
että pilaisin elämäni miehen takia.
~Arja Tiainen~
Mutta sinä menit minuun, valuit päästä varpaisiin, vereen, menit, veikket mennyt,
tulit, vaikket tullut,, veit minulta minun rauhani, järkytit minua,
sait minut kuvittelemaan mahdottomia asioita.
Minä olisin pakannut tavarani tunnissa jos olisit soittanut ja pyytänyt mukaasi.
Yöt valvon, lepään liikkumatta vuoteellani. Joskus tuntuu siltä kuin pää halkeaisi:
Katson kellonviisareita, ne näkyvät pimeässä.
Olen opetellut ajattelemaan intensiivisesti.
Kovat paineet tehostavat aivojani tai lyövät ne lukkoon.
Sinä aktivoit minua, saat minut liikkeelle, teen hyvää tai pahaa mutta tekemättä en osaa olla.
Minä olen kuin lapset:
Minulla pitää aina olla joku leikki menossa tai ikävystyn, alan paiskoa lautasia,
särkeä ikkunoita, särkeä avioliittoa - omaa tai muiden.
Sinä olisit voinut ohjata voimani, kääntää tätä moottoria, tätä ylikuumaa ja nopeaa moottoria,
että se toimisi kaikkien hyväksi, olisi rakentava eikä repisi:
hauska, hyvä, hyödyllinen, järkevä, luova ja hitto ties mitä.
Mutta sinä jättäydyit sivustakatsojaksi, otit sen roolin.
Ja niin minä nyt suunnittelen tuhoamista? Kuin rikollinen?
Ehkä minussa on jotain yhteistä rikollisten kanssa?
Ehkä heissäkin oli yliaktiiveja ihmisiä jotka eivät tiedä minne energiansa suunnata?
Minähän tunnen vankilakundeja. Heidän levottomuutensa.
Sama levottomuus ajaa minut yli aitojen.
...ja sitten sinä soitat...
Hirveää miettiä murhaa kuukausitolkulla,
suunnitella, elää se alusta loppuun ja sitten:
Sitten sinä saat päähäsi soittaa minulle!
Et sinä lemmestä puhunut, et kutsunut minua mihinkään, kunhan soitit,
kunhan puhuit, ei-mistään-erityisesti.
Sekin riitti.
Minä lasken luurin alas, olen tukehtua nauruun, minä nauran sinut ulos.
Sinä särjit kultaisen kuplan,
särjit sen pahan jossa olen kiehunut, vapautit itsesi ja minut, vapautit.
Ja huomenna minä olisin tappanut sinut.
Silkkaa hulluutta, järjettömyyttä.
Et sinä niin ihmeellinen ole,
ei kukaan,
että pilaisin elämäni miehen takia.
~Arja Tiainen~
 |
| Huikean kuvan on piirtänyt Elina Lahdenperä. |
Lisää runoja: http://keltainenvillasukka.blogspot.fi/2013/09/kaikesta-paatellen-han-oli-hyvin-rohkea.html
olen viettänyt hitaan aamupäivän blogissasi. itkenyt ja voimaantunut. kiitos!
VastaaPoistaVilunväreet menivät lukiessani kommenttiasi. Kiitos itsellesi! :)
VastaaPoista