Joku raja?

Niinhän siinä sitten kävi, että ajatuksissa oli tarkoitus kirjoittaa synttäreistäni seuraava päivänä soljuvasti, aiheeseen sopivasti ajatuksia äidistäni, mutta "pakko" kirjoittaa vei luovuuden, ja jäin ilman sanoja. Syynä myös varmasti osaksi se, että aihe on vähintäänkin haastava. Omasta äidistä kirjoittaminen, tietäen että hän todennäköisesti lukee sen, nostaa esiin monia asioita. Saijasta ja Nooasta kirjoittaminen oli helppoa, mielipiteeni heistä ovat selkeitä. Omaan äitiin, ja ylipäätään vanhempiin liittyy niin paljon enemmän eri nyansseja, etten ole vieläkään varma, miten paljon uskallan itseäni lähteä avaamaan asian tiimoilta. Se jää nähtäväksi, mutta halu kirjoittaa palautui, kun annoin itselleni luvan vielä sulatella asiaa...

Valoja ja varjoja. Talvi -2011

"Jokainen tietää, mikä on oikein ja mikä väärin: 

mutta kuka selittäisi

mikä on tämä mikä."

~Kai Nieminen~

Olen pohdiskellut, mita asioita uskallan avata ja mitä en. Toisaalta kadehdin esim. Aila Meriluotoa, joka on julkaissut omat päiväkirjansa, sekä Märta Tikkasta, joka on kertonut muuten avoimesti omasta elämästään...En tohdi verrata itseäni heihin, josko koskaan pääsisin edes hipaisemaan samaa syvyyttä, mutta toisaalta halu yrittää on läsnä, ja kiusaus kokeilla on suuri. Jo pelkästään tämän kaltainen kirjoitus, mitä menneissä teksteissä olen tehnyt, on avannut minulle omaa elämääni, ja sillä on suuri ero laatikkoon kirjoittamiseen. Tällä tavalla "muillekin ulos luettavaksi", tulee omaa elämäänsä ja valintojaan peilattua eri tavalla.  Uskoisin kuitenkin, tällä hetkellä, että itsensä tutkiskelu ja omalta mukavuusalueeltaan pois hyppääminen ovat ainoastaan positiivisia asioita, ja jos se kiinnostaa jotain muita ja saa mahdollisesti heissä aikaan jotain, aina parempi.

Kynttilöitä minulla on palamassa läpi pimeän. <3

"Minä en tarvitse lasia.

Minä menen kadulle ja juon elämän

suoraan kadun suusta."

~Hannu Helin~

Kolikolla on toinenkin puoli. Positiivisia,ja hyviä muistoja ja ajatuksia on helppo kirjoittaa, ja niitä on helppo lukea. Ja mitä olisimme jääneet ilman, jos kaikki puhuisivat ulos vain sen mitä muut haluavat kuulla? Omassa elämässäni olisi paljonkin kerrottavaa, myös niitä ei-niin-kivoja-juttuja jotka mielellään itsekin jo unohtaisi, mutta faktaahan on, ettei ne koskaan häviä, niiden kanssa on vain opittava elämään. Mutta pieneneekö ne jos ne jakaa?  Tiedän jo nyt, että jaan mielipiteitä, ja omistan paljon, no jos en sentään vihamiehiä, mutta ihmisiä jotka eivät pidä minusta. Mutta minä sallin sen heille, kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä, se ei vahingoita minua.

Viikarin ikkuna. Talvella -2011

"Kuka on sanonut

että vaitiolo todistaa

sanomattomasta.

Poissaolevat sanat ovat poissa.

Puhu siis mielessä se

mitä et saa sanotuksi.

Mitään ei

voi jättää sanomatta

paitsi taitamattomuuttaan

tai viisauttaan."

~Bo Carpelan~

 Pääsemme asian ytimeen:, monet jotka ovat antaneet minulle positiivisia kokemuksia, ovat myös tuottaneet minulle pettymyksiä. Puntarilla voisin koittaa arvioida, kenestä voisin sanoa jotain pahaa, mutta....Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Ihmissuhteisiin kuuluu ylämäet ja alamäet, ja monet vastoinkäymisistä ovat johtuneet myös minun virheistäni. Kaikesta ollaan (tai ainakin jostain asioista) opittu, ja eteenpäin ollaan menty. Tuntuisi petturuudelta kertoa heistä jotain negatiivista, joskin historiaani heidän kanssaan kuuluu myös paljon positiivista, joista kertoisin myös. Mihin vedän rajan? Osaako ihmiset lukea tekstiäni avoimesti, ja toisaalta mietinkö jo tässä vaiheessa liian pitkälle? Jokaisella on varmasti oma kokemuksensa asiasta kuin asiasta, tekstini ovat minun. Mielipiteeni ei voi olla väärin. Ja kuitenkin mietin...Liikaa?

Autiotalo Tupoksessa. Syksy-2001

"Rakkaus.

Kävellä paljain jaloin

terälehtiä ja murskattua lasia,

olla kaiken aikaa

verillä ja suudelmilla."

~Tommy Tabermann~

Kilossa mökkeilemässä. Kesä -2011

  

"Vaatii enemmän rohkeutta

muuttaa kantaa kuin 

pysyä siinä."

~Friedrich Hebbel~

 En arvosta ihmisiä, jotka puhuvat pahaa toisten selän takana. Vuosien mittaan olen joidenkin mielestä radikaalistikin karsinut ihmisiä elämästäni, joiden tiedän puukottaneen minua selkään. Siinä vaiheessa minulla ei ole enää ollut heille mitään sanottavaa, ja kuinka enää voisinkaan kertoa heille mitään kun en voi luottaa heihin, ja "pinnallisia" tuttavia minulla on jo kyllin. Koska aikaa ystäville on nykyään rajoitetusti, mielelläni vietän aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa jotka  myös antavat, eivätkä vaan ota. Ja tällä tarkoitan toki vain ja ainoastaan henkistä puolta, en materiaa.  Olen saanut valita läheisiksini hyvän joukon mahtavia ihmisiä ja persoonia, joille voin avautua ja joille pyrin antamaan yhtä paljon hyvää kuin olen saanut. Ne, jotka minut ovat pettäneet, no, heihin en ole enää uhrannut energiaa. Muutunko selkään puukottajaksi itse, jos kerron toisista negatiivisia asioita, vai puukotanko brutaalisti suoraan, kun kerron kaikille, myöskin toki samalla heille jota asia koskee? "Silmä silmästä, ja kohta koko maailma on sokea" -sanonta kävi mielessäni. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, vaan minun näkökulmani ulos tuomisesta. Minun totuudestani. 

Korppi Kallossa. Kesä-2011

"Kirjoittaaksesi hyvän kirjeen

sinun on aloitettava se tietämättä

mitä tahdot sanoa ja

lopetettava tietämättä mitä sanoit."

-Jean-Jacques Rousseau-

Tälle jutulle kirjoitin otsikoksi alunperin "Räntää ja Runoutta", koska tarkoitukseni oli laittaa jakoon "ainoastaan" runoja ja valokuvia, mutta taas kerran juttu vei mennessään! Näitä sattuu, mutta lupaan kirjoittaa sen jutun äidistänikin, kunhan sulattelen mihin muotoon haluan sen laittaa...Juttua äidistä (ja monesta muusta) odotellessa, tälläisena myrskyisenä päivänä on hyvä käpertyä sohvannurkkaan katsomaan leffaa ja kääntää ajatukset hetkeksi omasta elämästään pois, somewhere far, far away...

Karhupuiston varjoja. Talvi -2011