Huima matka maailmanloppuun!

...eli matka Rokumentti filmifestivaaleille Joensuuhun.( www.rokumentti.com ), jonka teemana tänä vuonna "Maailmanloppu." Olimme viime vuonnakin, ja tottakai oli pakko päästä uudelleen! Matka Pohjois-Karjalaan näyttää muodostuvan perinteeksi. Pieni irtiotto arjesta, autossa eväät & humpparadiokanava, pari yötä oman kullan kainalossa hotellissa, herkuttelua ravintoloissa ja mikä parasta: loistavia elokuvia!

Matkamme alkoi aamukaffeella lempparimukista klo 07.00. Apuna heräämiseen toimii aurinkolamppu. Ainakin placebona.

Matkareppuna tietenkin keltainen Fjallraven Kånken reppu, jonka sain poikaystävältäni joululahjaksi viime jouluna. Silloin reppu oli täytetty divarilöydöillä & vanhoilla sympaattisilla monoilla. (Joista kuva myöhemmässä jutussa, jossa aion kertoa lempparitavaroistani. Kyllä, minussakin asuu pieni materialisti. ;) )

Tällä kertaa repussa eväänä porkkanoita. :)

Menomatkalla ilma suosi. Oli kiva körötellä reilu 500 km. "Elämä on matka, ei päämäärä." Tykkään istua autossa (itse kuskina vaan silloin kun on hätätilanne PMMPn tyttöjen kanssa olen samoilla linjoilla tässä) vaikka satoja kilometrejä. Katsella maisemien vaihtuvan, ja jos mahdollista pysähdellä ottamaan kuvia puhuttelevista paikoista. Tällä kertaa aikaa pysähdellä oli ikävän vähän. sillä aikaisemmin Nooaa ei voinut viedä eskariin (josta Vaari haki viettämään pitkää viikonloppua Mummulaan. Olivat kuulemma saunoneet, leiponeet ja tehneet kaikkea huisia, kuten aina. ) aikaisemmin, ja ensimmäinen elokuva alkoi klo 17.

Taukopaikka jossain päin Keski-Suomea.

Mukavat matkavaatteet on kaiken a & o. Neulemekko toimii aina. Punaiset saappaat tämän talven löytö, joita olin etsinyt monta, monta vuotta. Ja mikä parasta, niissä ei ole korkoa, niissä on pyöreä kärki & uskomattoman lämpöinen vuori viluvarpailleni. Tämä oli rakkautta ensisilmäyksellä. <3

Varkaudessa.

Vihdoin Joensuussa! Tässä tutustutaan olusen äärellä Rokumentin ohjelmaan...

...vaikka toki olimme jo etukäteen bonganneet ja päättäneet mitä menisimme katsomaan. Aina Rokumentissa vieraina ollessamme olemme saaneet erittäin lämpöisen & huolehtivan vastaanoton. Kiitämme & kumarramme! <3

Pienessä & sympaattisessa elokuvateatteri Tapiossa olivat kaikki tämän vuoden näytöksemme. Viime vuonna nautimme myös Kerubin esityksistä. Molemmat näytöspaikat ovat sijainniltaan loistavia, sillä majoituimme hotelli Kimmelissä n.500m päässä tapahtumista.

Otimme tärpeiksi ja asiaksemme mennä katsomaan torstaina 14.11 Punaisten metsien hotellin sekä The Sacred Triangle: Bowie, Iggy & Lou 1971-1973. Ensimmäinen leffoista Punaisten metsien hotelli kertoi globaalin teollisuuden korruptiosta ja väkivallalla hallitsemisesta, jossa myös suomalaiset yhtiöt ovat mukana. Kuva ja kerronta oli helposti lähestyttävää. Ensimmäisten metrien aikana ohjaaja Mika Koskinen alkoi kertoa positiivisella mielellä siitä, mitä Kiina on tehnyt ja saanut aikaan ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Rauhallinen ääni meinasi ensin viedä väsyneen metkustajan unten maille mutta mielenkiintoinen aihe ja sopivatempoinen kuvarytmitys saivat pitämään otteessaan koko dokumentin ajan. Aiheellisesti kaikki ei ollutkaan sitä, mitä Koskinen lähti kuvausten alkaessa hakemaan: Asiat veivät mennessään, ja lopputuloksena kärjistyneitä tilanteita joista selvisi, ettei kaikki ole metsäteollisuudessa sitä mitä annetaan näyttää ja ymmärtää. Dokkari herätteli ajattelemaan asioita.

Toinen perjantain elokuvista oli Alec Lindsellin The Sacred Triangle: Bowie,Iggy & Lou 1971-1973. Aiheeltaan leffa tuntui ensin herkulliselta: olihan siinä kolme kovaa niemeä ja rock'n'rollin "pyhä kolminaisuus". Visuaalisesti allekirjoittaneelle oli paljon nähtävää. Androkyynit miehet, jotka ovat musiikillisesti huippulahjakkaita mielyttävät monia aistejani. Kuten aikaisemmin mainitsin the Arkin Ola Salon koristaneen seinääni, on sinne päässyt myös David Bowien Rise and Fall of Ziggy Stardust and Spiders of Mars-juliste. Tämä levyn kansi on mielestäni tunnelmaltaan ja värimaailmaltaan uskomattoman kaunis, ja kun siinä komeilee vielä itse David Bowie joka laulaa suoraan sieluun koko levyllisen verran, niin eipä siihen jää allekirjoittaneelle paljon sanottavaa. Jalat alta ja niin edelleen. <3 Elokuvaan palatakseni, oli se itsestäänselviä hienouksia lukuunottamatta aivan liian pitkä, ja sisällöllisesti turhan ohut. Jäin kaipaamaan lisää itse päähenkilöiden omia mielipiteitä ja kokemuksia jotta elokuva olisi saavuttanut tarpeeksi syvyyttä.

Ensimmäisen elokuvapäivän & 500km automatkan jälkeen oli pieni kävely paikallaan. Alla muutamia katseeni vanginneita yksityiskohtia.

Seuraavana päivänä ensimmäisenä leffana meillä oli ilo nähdä Marten Persielin This Ain't California joka kertoi skeittauksesta entisessä Itä-Saksassa vanhojen skeittareiden kautta, jotka kokoontuvat muistelemaan menehtynyttä ystäväänsä. Visuaalisesti tämä leffa ylitti kaikki menneet ja tulevat! Huikeaa materiaalia, jollaista pääsee harvoin todistamaan valkokankaalla näin mielenkiintoisen aiheen siivittämänä. Elokuvan päähenkilöillä oli pienestä pitäen ollut mahdollisuus käyttää kameraa ja intohimo skeittaukseen on nähtävissä ja aistittavissa joka kuvasta. Vau! Ja jos ei leffa nyt varsinaisesti herättänyt minussa pientä skeittaria, niin sai se arvostamaan lajin taitajia aivan uudella tavalla. Leffa sai ajattelemaan myös sitä, miten tärkeää lapsille on antaa vapaus tehdä sitä mitä he itse haluavat, eikä tukahduttaa heidän näkemyksiään jo totuttujen alle. Vain näin voi päästä kasvamaan ja kukkimaan jotain uutta ja ihmeellistä. Aikuisenakin on tärkeää, ettei tapa lasta itsessään... Egotrippä mukaillen: "Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot. Täällä on jo liikaa sellaisia jotka tekevät niin."

Toisena leffana perjantaina meillä oli hyvän intialaisen ruuan jälkeen vuorossa Don Argottin ja Demian Fentonin Last Days Here, joka kertoi koskettavasti läpikatsauksen pääasiassa Pentagram-yhtyeen laulajan elämästä ajalta menestys ja nyt. Leffa ei ollut visuaalisesti samanlaista ilotulitusta verkkokalvolle kuin This Ain't California, mutta tyylikkäästi kuvattu yhtä kaikki. Ja se, mitä tämä leffa häviää visuaalisuudellaan, korvaa se sen vähintään tuplasti aiheeltaan. Tarina mistä laulaja Bobby Lieblingin elämä lähtee, ja mihin kaikki päättyy on hämmästyttävä! Hymy huulilla ja ripsivärit poskilla oli hyvä päättää perjantai, ja lähteä kohti hotellihuonetta...

Valoja ja varjoja huoneessa 310. Sama huone kuin viime vuonna. Alkaa tuntua jo mukavan tutulta. :)

Voi niitä aikoja kun oli vain lankapuhelimet.

Huoneen sängyt oli aluksi erotettu yöpöydällä, Eihän sellainen sovi, ja niinpä taiteilimme sängyt yhteen. <3

Lauantaina aamulla aikaisin oli lähdettävä hotellin herkullisen aamiaisen jälkeen sumussa ja sateessa kotia kohti. Mutta hyvillä mielin, sillä Rokumentti filmifestivaali ei pettänyt taaskaan. Suosittelen lämpimästi kaikille elokuvien ystäville! :)

Ensi vuonna uudelleen! <3