Kato siteeraa vaan jotain Pentti Holappaa

Sattumien summaa. Yksi lempparibändeistäni on tehnyt nimikkobiisin yhdestä lempparikirjailijoistani. Tässä otteita molemmista sykähdyttävistä: Pariisin Keväästä sekä Pentti Holapasta.

Tampere -2011

Teetä vai alkoholia?

Vietän yksinäni viimeisiä savunsinisiä iltoja.

Ilmassa leijuu suru, käsittämättömänä

soi musiikin rauha toisesta maailmasta.

Se maailma on tämän maailman sisältä

niin kuin kipu lihassa, aika ja tila

erottamattomassa liitossa.

Miten voin sen tietää?

Kuvitelma vastaa kuvitelmalle.

Ystävienkin seurassa olen vieras ja

yksin ollessani heitä lähellä.

Kuulen rakkaita ääniä,

tunnen kosketuksia.

Ne eivät hiponeet koskaan

todella ihoani.

~Pentti Holappa~

Tampere -2011

 Jos tuuli määritellään tarkasti, ei tuulta ole,

jos taivas kuvaillaan, ei taivasta.

Ei ole rakkautta, syntymää tai kuolemaa.

Kävelen koirani kanssa keväisessä puistossa

eikä meitä ole, mutta muistan hyvin,

hyvin muistan suuren tunteen,

joka jätti ruhjevamman aineettomaan mieleeni

ja sitä hoivaan niin kuin siipirikkolintua.

se ei ehkä koskaan enää lennä.

Sen luulen äsken korkealla lentäneen.

Niin luulen.

~Pentti Holappa~

Tampere -2011

Lunta on ollut maassa toista viikkoa,

pimeässäkin se hohtaa. Tähtiä ei tarvita,

pilvien lävitse ei näe. Ne ovat planeetan kaapu.

Valkoisen vaippansa alla rypee elämä.

Syvemmällä on kiveä ja sitten tulta.

Linnut ja katse parveilevat puissa, vaikka on kylmä.

Aikaa on vähän. Todellisuudessa sitä ei ole.

Todellisuutta ei ole. Muistot särkevät mieltä.

Olipa kerran.

~Pentti Holappa~

Pori - 2012

Jos en osaisi yhä ajaa polkupyörällä ja runoilla,

niin voisi uskoa,

että joku muu eli sijastani.

Tietysti myös taipumus

turhiin toiveisiin on

ominaista minulle, mutta ehkä en

ole siinä ainoa.

Tietysti olen ollut ihminen,

jota rakastan ja siitä seuraa,

että olen käynyt olemisen

toisella äärilaidalla, siis

ei-olevassa, enkä tarkoita kuolemaa

vaan tilaa ilman menneisyyttä ja tulevaa.

Kiihkeimpinä toiminnan vuosina en

kysellyt, onko oikein tehdä oikein,

väärin väärin ja olenko minä

vastuussa siitä, etten ole kukaan muu.

Uteliaisuus huumasi minut,

joka olin, joksi minut luultiin.

~Pentti Holappa~

Pori -2011

Jos runoilija niin kuin mereen

peiliin uppoaa

niin sanojen mieli sanojen

harhaan hajoaa

ja aineen kadottaa

Alussa oli tahto, joka jotain tarkoitti

ja ollakseen itsensä se itsensä tajusi

ja oli enempi.

Nyt kaikkeuden kuva mahtuu kaikkein pienimpään

ja kuva on kuvan kuva,

joka itseään jää puuttumaan.

~Pentti Holappa~

Pori -2012

Tampere -2011

Sanat eivät ole miltä näyttävät

ne purjehtivat viereenne ja

salakuljettavat tuntemattoman 

vietin ja katsokaa silmiänne

maailma ei ole niissä sama kuin eilen

esineet jännittyvät täyttyäkseen ja purkautuakseen teihin

linnut tempaavat teidät retkilleen

huolettomasti yli kiellettyjen alueitten

metalli

kivi

jää

vastaavat kädellenne niinkuin

inhimillinen iho

kuunelkaa unianne

puhutte niissä itsellenne kuin vieras

sirottelette sanoja jotka jäävät

hehkumaan liikkeitten alle

valveenne taustalle

poimitte tekoja joita kavahdatte

jotka unohdatte valon tunkeutuessa teihin

kun näette itsestänne vain 

ääriviivan ja tyhjäksi muun

Yölliset vesireitit

kanavat ja virrat sydämeenne

avautuvat vihollislaivueille

ja niitä odotatte

merkkitulet palavat rannoilla

valkamat ovat alttiit

unohdatte linnoitusten portit

selko selälleen

lippusalkoon riemuitsevan viirin 

Lopulta kun vaateparret riisutaan

ette erota muukalaisia tuttavista

kadotatte itsenne paljoudessa

etsitte sitä lähimmäistä sylistä

tuskasta ja lohdutuksesta

sanoista etsitte sitä

vihollistanne

~Pentti Holappa~

Pori -2012

On yö ja on lunta,
   lumen peitossa vuori.
   Tuhat metriä syvällä
   vuoressa on soihtu,
   joka polttaa. Sen tahdon
   auringokseni yöhön,
   tahdon ehdottomasti
   mahdottomuutta.

~Pentti Holappa~

Pori -2012

Lokakuu puhaltaa minun lihani lävitse,

luut kalisevat,

talvi tulee pian.

Näin on tapahtunut kolmetuhatta vuotta.

En muista, miten se alkoi.

Alkoi vaan kylmetä.

On hirveätä jäädä yksin, katsoa taivasta.

Sininen harmaantuu, tähdet syttyvät.

Päivän askareiden läpi toistui toistumistaan,

että kaikki voisi olla toisin kuin se on.

En minä ole ainutlaatuinen, ei ole edes hän,

mutta silmilleni putoaa esirippu,

tuskin kukaan osaa toistaa sitä,

mikä on, ainakaan hänen kasvojaan

varjon varjossa.

~Pentti Holappa~

Tampere -2011

Et huomaa minua.
   Kuljen sinussa kuin polku metsässä,
   mietiskelen kalliorantojesi hohtoa,
   pimeän ja valon erottamatonta liittoa.

   Ruosteenvärisillä suolähteillä
   puhut peittelemättä uumenistasi,
   levität pursunkukan päihdyttävää tuoksua.

   Kankailla kultaisissa mäntymetsissä
   parveilevat nopeat pikkulinnut
   helistellen ilman tiukusoitinta.

   Mäyrät ja ketut kaivautuvat koloihinsa
   kivenjärkäleitten alle,
   laskevat levollisesti ohikulkevia askeleita.

   Laaksoissasi ikään kuin jäsentaipeissa
   kasvaa saniaisia ja kuusimetsää,
   ajatus kuolemasta pitää siellä majaa,
   hirven sorkanjälki ei katoa sammalesta.

   Etenen siis pitkospuita, kalliopaasia.
   Olenhan kaikenmuotoinen ja kaikenikäinen,
   niin esivanhempien kuin jälkeläisten polkema.

   Rakastan sinua aina, sillä polkua
   ei voi vieroittaa metsästä tuhoamatta
   polkua, vaikka metsä jäisikin.

   Tuskin tarvitset minua. Tuskin puu
   tarvitsee oksillensa linnunlaulua, mutta
   niin kuin itsepäinen melodia sinua ylistän.

   Ylistän sinussa olemassaoloa.
   Rauhoitit universumien myrskystä ainetta
   ajattoman iltapäivän kestäväksi hymyksi,
   ihmiskauneuden juhlahuoneeksi,
   jota vertaan metsään voidakseni
   sinuun eksyä.

~Pentti Holappa~

Tampere -2011