Voin antaa anteeksi, mutta en unohtaa.

Näin Ystävänpäivän aattona huokaisen syvään & totean:
Kiitos ystävät että olette olemassa!
  ♥


Seuraavan jutun olen kirjoittanut kauan sitten.  Tässä se. Nyt rohkeutta julkaista se.
En tiedä miksi.
 Vahva olo kuitenkin. 

Ajatuskulku meni jotenkin näin: Kirjoitin erään toisen jutun ja kävin sitä tehdessäni läpi paljon vanhoja valokuvia, joiden kautta väkisinkin palasin ajatuksissani menneeseen. Monen mutkan kautta tuli mieleeni myös bändi PMMP, ja jäin selailemaan kappaleitaan. Huomasin eri tavalla pitkästä aikaa biisin Joku raja, josta muistin kirjoittaneeni samannimisen jutun blogiini aiemmin.
 Aiheet eivät silloin kohdanneet, mutta biisin ajatuksella pitkästä aikaa kuunneltuani huomasin, että olisin ihan hyvin voinut kirjoittaa jutun itse lyriikoistakin. 

"Aamulla tuntuu raskaalta pää
Hiivin kun en haluu herättää
Sulla aikaa jäädä lepäämään
Vapaapäivä
Pikakahvi ei auta mitään
Kolmenkin kupin jälkeen väsyttää

Menen suihkuun
Pesen hampaat
Enkä meikkaa

Varhain torilla vilkasta jo
Vanhat odottaa, aukeaako
Lähipankin ovi ollenkaan
Niil on kiire
Viimeisenä työpaikalla oon
Pitäisi vaihtaa yövuoroon

Puen päälle työvaatteet
Olen reipas
Näitä päiviä on jo liikaa
Jokainen solu mussa huutaa

Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut,
Ja isken jollain, millä sinäkin oot mua hakannut
Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään
Mut viedään sinne, missä ei ees tarvitse nimeään

Kaikki sanoo sävyyn säälivään:
Oma vika, kun tällaiseen jään
Mut en tiedä enää itsekään
Ketä pelkään
En ole nainen, en yhtään mitään
Kidutettu eläin häkissään.

Olisitko hyvä mulle, jos mä oisin mukavampi?
Menen suihkuun valot päällä
Sä et huuda enää koskaan

Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut
Ja isken jollain, millä sinäkin oot mua hakannut
Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään
Mut viedään pois sinne, missä ei tarvitse nimeään 

Mutta minä rakastan kaikkea hänessä
Olisin halunnut nukkua hänen viereensä unohdukseen
Hän oli kaunis"

~PMMP: Joku raja~

 Tunteet nousivat pintaan. Itketti.  Syvä huokaus, ja eteenpäin. Eteenpäin olen mennyt, mutta selvästikin haavat yhä muistuttavat olemassaolostaan.
Suru on hävinnyt, raivokin talttunut, realismi astunut framille. Huokaus.

 Voin antaa anteeksi, mutta en unohtaa, on joku viisas joku kirjoittanut.
 Näinhän se on.
Monta ajatusta ja tunnetta vyöryy yhä yli.
 Kaiketi jonkinlaisia traumoja käsittelen yhä.
 Mietin, voinko kirjoittaa asiasta,
 tulin tulokseen että voin ja minun täytyy,
on pakko saada tämäkin asia ulos,
 koska selvästikin se nousee yhä ja aina uudelleen pintaan.

Hidastettu filmi

sinä kohotat kättäsi

joka tulee lyömään minua

Aivojeni läpi

ennättää kulkea paljon

ennen kuin kätesi

on perillä ja osuu

ajatus

että on ollut naisia

kaikkina aikoina

jotka ovat kokeneet tämän sekunnin

ennen kuin käsi lyö

kauhu

joka lamauttaa

niin etten voi

repäistä itseäni irti

en purra enkä potkaista en paeta

en voi avata suutani

en voi huutaa

tunne

että on hylätty

että paluuta ei ole

että mikään ei hyödytä mitään

että ei pysty

ei jaksa

ei onnistu

ei voi tehdä mitään

ja lopulta:

tämä mikä nyt kaatuu päällemme

on jotakin uskomatonta

se ei ole mahdollista

se ei tule tapahtumaan

se ei voi tapahtua

sinä 

et voi lyödä

minua

Ennen kuin kätesi

on perillä minussa ja osuu

tiedän jo:

tämä ei kohtaa meitä

rakkauden puutteen

vaan rakkauden epätoivon tähden

silti

sitä on vaikea käsittää

sitä on mahdotonta

unohtaa

~Märta Tikkanen~

Ollessani suhteessa jossa minua satutettiin, kuulin niiltä muutamalta joille asiasta olin kertonut, että minun pitäisi lähteä. "Jos lyö kerran, lyö aina", sanoivat.
 Tahdoin uskoa muuta, ja kuten edelleen suhteissani, en silloinkaan kertonut mitään ikävää Hänestä kenellekään. Muiden oli mahdotonta tietää missä mentiin. Kaikkien olisi helpompi olla meidän kanssamme tekemisissä, jos he eivät tietäisi mitään ikävää.
Ja väkivalta, no, asia josta ei pitäisi olla kuin yksi mielipide:
 "Se on väärin, sitä ei tehdä, ja jos näin tapahtuu, pitää lähteä."
 Mutta asia sai monia muita näkökulmia, etenkin omassa ja Hänen päässään, kuin se yksi.

Jos elämä todella

on pelkkää unta

se on syytä merkitä

tarkoin muistiin

hyvänä painajaisena.

~Tommy Tabermann~

Miksi jäin suhteeseen? Missä vaiheessa kaikki alkoi mennä väärille raiteille, sitä en muista, mutta muistan ensimmäisen tönäyksen. Se oli riidan yhteydessä hiuksen hienosti ylimitoitettu hänen ohi kävellessään, aistittavissa oli kuitenkin se, ettei se ollut vahinko. Ja se tapahtui. En voinut, tahtonut, enkä halunnut uskoa. Ajattelin, että jos se kuitenkin oli vahinko.
 Ei se ollut,
tajuan sen nyt, ja toki tajusin sen silloin, mutta sitä tahtoi kietoa itsensä pumpuliin.
 Ei tahtonut tuottaa pettymystä itselleen tai muille.

Kuinka monta kiveä

voi niellä

ennen kuin

muuttuu kallioksi?

~Tommy Tabermann~

 

Aina joskus pahoina päivinä kaikki uusiutui. Riidan ollessa tarpeeksi tulinen, myös tönimisen voima kasvoi. Kumpikaan ei koskaan puhunut siitä jälkeenpäin, anteeksi ei pyydetty tai saatu. Ja kun tarpeeksi usein sai kuulla "Kun sä olet niin ärsyttävä, kukaan muu ei ole koskaan saanut mua käyttäytymään näin. Sä osaat ja haluat vetää juuri oikeista naruista jotta saat mut suuttumaan.",
 aloin uskoa siihen itsekin.

"voi miksi mä loukkaan sua yhä näin,

kas rakkaus ja viha 

ne nukkuu sylikkäin

Kysyt, eikö voitais olla ystävät edelleen

Savukkeesi sammutat suoraan mun sydämeen

Ei meistä voi tulla ystävät enää ikinä,

me katsottiin samaan liekkiin 

liian läheltä

Mut silti sinut painan vasten rintaani,

etten voisi nähdä syvälle silmiisi"

 

Tuli se kaunis ilta, kun sain kokea ensimmäisen (myhähdän kun kirjoitan sen nyt, mutta: )
kunnon lyöntini. Osasin jo pelätä sitä edeltävää raivokohtausta. Iskun jälkeen olin lähdössä pois, mutta tässä kohtaa tapahtui juonen käänne; Lyöjä tajusi itsekin tapahtuneen. Itki. Pyysi anteeksi. Pyysi jäämään. Ja minä jäin. Eihän hän koskaan ollut aikaisemmin tehnyt näin.
 Jotain on varmaan muuttunut?

Ainoa tapa

minun sina rakastaa:

Pysyä pois tieltäsi.

~Eila Pennanen~

 

Suhteessa tapahtui paljon kaikkea. Tunteiden vuoristorataa ajeltiin.
Helppo en varmasti ollut minäkään. Välillä meni paremmin, välillä huonommin. Ja kun sitten jälleen kerran meni huonommin, tuli sekin vielä kauniimpi ilta kuin edellinen, ja sain ilmat pihalle saavan iskun palleaan. Enemmän kuin fyysistä kipua, koin henkistä kipua.
 Tätä. Ei. Tapahdu. Minulle.
 Mutta se tapahtui, ja minuun sattui. Joka tavalla. Tämäkin tapahtui "Koska olet niin ärsyttävä."
 Mistä riita lähti, sitä en edes muista. Muistan vain pettymyksen ja itkun, ja sen, miten paljon olisin tahtonut kuulla taas "Anteeksi. En tarkoittanut.", mutta sen sijaan kuulinkin oven sulkeutuvan. Takaisin Hän palasi vasta paljon myöhemmin. Lopulta se olin minä joka pyysin tällä kertaa anteeksi (MIKSI? Kysyin Minä nyt), mutta rangaistukseksi nukuin lattialla. Olinhan mennyt liian pitkälle ärsyttämisessä.
Miten kieroksi kaikki voi kääntyä?

Mitä vahvemmaksi kuvittelet

sitä kovemmin lyöt

Rehellisyys on sinulle ruoska

ja kärsimys totuuden merkki,

vihdoinkin olet onnellinen!

Voit kuvitella minut niin vahvaksi

että saatat lyödä kaikin voimin,

vuosien salatuilla säästöillä.

~Tommy Tabermann~

Muistot olivat ja pysyivät. Aikaa kului, asiat rauhoittuivat vai osasinko muuttua tarpeeksi varovaiseksi ja näkymättömäksi? Suhde jatkui ja tässä vaiheessa kun kaikkiin mahdollisiin karikoihin oltiin rysäytetty, ja huolella, ja vaikka toisaalta jollain kierolla tavalla toisesta oli tullut hyvinkin tärkeä, päässä soi ajatus: "Mihin tämä suhde meidät veisi?"
 Koitimme unohtaa vanhan ja keskittyä tulevaan....Mutta....

Kestät kyllä,

hän kirjoitti kekäleellä

kärventyneeseen katseeseeni

Kestäähän ruumis

mitä tahansa valittamatta

Ei vainajissa ja hylätyissä

muuta eroa olekaan kuin

hylättyjen avuton valitus!

~Tommy Tabermann~

...mutta oli tapahtunut liikaa.

Aika parantaa haavat

syventää ne

jäähakkuullaan

kunnes siinä on yhden

ihmisen mentävä aukko, niin suuri

ettei menijää edes huomaa,

ei hipaise,

ei tunne kosketus.

~Tommy Tabermann~

Ajatus erosta alkoi muhia vähitellen. Kai siemen oli alkanut itää jo ensimmäisen tönimisen jälkeen. Tiesin syvällä, ettei tämä tie veisi sinne minne toivoin. Ja kuitenkin toivoin, ja tahdoin uskoa.
 Näin jälkeenpäin ajatellen pidän liian kauan kiinni,
vaikka olisi ollut viisasta päästää jo irti kauan sitten.

Sinä puristit minut koteloon

mihin en lainkaan kuulunut

asetit kasvoilleni naamion

jolla oli ne ilmeet joita tarvitset

vastauksiksi itsellesi

mutta minun ilmeitäni ne eivät olleet

naamion takana en ollut minä

Kun sanasi rummuttivat naamiota

ripustin sen tuoliin

sinun eteesi

ja menin laulaen tieheni

piilouduin sanoiltasi

ja ne kimposivat mykkinä

lempeästä hymystä

joka riippui tuolin selkänojassa

Milloin sinä huomaat

että tuolini

on tyhjä?

~Märta Tikkanen~

Nytkin, tätä kirjoittaessa minulle tulee huono omatunto koska kerron näistä "ääneen". Aikaa on kulunut kuitenkin jo sen verran, että pystyn käsittelemään tapahtunutta. Ja nyt minun on pakko. Tahdon unohtaa (vaikka en koskaan kuitenkaan), mennä eteenpäin.
 Olkoon tämä yksi askel eteenpäin sitä prosessia. Kerron tämän, jotta se ei enää kiusaisi minua ja jotta se mahdollisesti avaisi joidenkin silmät mitä on tapahtumassa tai tapahtui. Jotta he ymmärtäisivät. Jotta itsekin ymmärtäisin.
Silloinkin sain osakseni kritisointia päätöksestäni erota, eivät he voineet tietää.
Tiedän, että päätös oli kuitenkin oikea. Minulla oli syyni.

Kyllä sinä olet voimakas

sanovat ihmiset joskus

minulle

Ja minä ajattelen

kaikkea mitä on tapahtunut

- ehkä

minä olenkin voimakas

Niin, kai se sitten niin on

minä kai olen sitten voimakas

Voimakkaat eivät taivu

He katkeavat

ja murtuvat

~Märta Tikkanen~

Mikä ei tuhoa minua,

tekee minut vahvemmaksi.

~Friedrich Nietzshe~

Kuten kaikki tiedämme, ei kukaan ole suhteessa jos se on täysin läpimätä. (Toivottavasti!) Ei, sitä se ei ollut missään nimessä ja tähän vielä pieni, hyvin pieni puolustuspuhe Hänestä. Hän oli tärkeä ja rakas, mutta puolustella en häntä enää voi enempää. Olen viettänyt liian monta unetonta yötä ja herännyt painajaisiin. Minuun tämä kaikki vaikutti suuresti, ja kertoo kuinka paljon voi toista satuttaa, vaikken koskaan asioita huutanut ääneen.
 Uskon ja toivon, että Hän on muuttunut.
Minä tiedän, että minä olen.

Varhain

minä kätkin herkkyyteni

sinulta

Kuinka voisinkaan

tehdä sinua kohtaan niin pahasti

että antaisin sinun huomata

kuinka pahasti

olit tehnyt minua kohtaan

~Märta Tikkanen~

 Monesta asiasta minua voi syyttää, monesta minua on syytetty ja paljosta kritisoitu. Vähitellen ehkä alkaa avautua, että kaikkeen mitä teen, minulla on syyni, vaikka en niitä sillä hetkellä jaa.
Jos jostain minua voi syyttää, niin sulkeutuneisuudestani tai varovaisuudestani, miten sen kukin näkee, mutta ei siitä että olisin luhistunut valintojeni alle.
Ja edelleen, vaikka alkuun varovaisesti, uskallan rakastaa. Ja olla rakastettu. Ja mennä elämässä eteenpäin, uutena, vahvana ihmisenä, vaikka tiedän elämän syvällä rintaäänellä sanoen, että aina on asioita jotka voi mennä pieleen, uskallan ja haluan katsoa eteenpäin.
 Kiitos teille, jotka tiedätte ja olette olleet tukena ja turvana.
 Ja kiitos teille, jotka ette ole tienneet mutta olette puskeneet minua eteenpäin ja kannustaneet minua avautumaan.
.

Ei rakkaudessa ole valintoja

Se on huima laskettu rinne,

hyppy mäeltä.

Ja alastulo on aina yhtä epävarma.

Mutta lähteä pitää, lähteä pitää.

Ilmassa olet yksin.

~Arja Tiainen~