Huomenta!

Aina auringon alkaessa pilkahtelemaan pitkän pimeyden jälkeen, herään kuin peikko luolastaan ajatukseen: Onpa takkuinen tukka! Tahdon muutosta! Ja rumba on valmis. Alan pähkäilemään rastojen avaamista ja sitä millaiset hiukset haluaisin seuraavaksi. Haaveilen aina polkkatukasta, ja kohti sitä käyn läpi monta hiusmallia (ja väriä),  mutta sen saavuttettuani tahdonkin jotain muuta --- lopulta päädyn aina takaisin takkuihin. En osaa olla ilman. Samassa kierteessä olen ollut jo monta, monta vuotta.

Tässä toimin kuvituksena Saijan koulutyöhön "Peikko tahtoo ystäväksi."

Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo maille hiipi.
Päivänsäde kultasiipi
aikoi juuri lentää eestä sen,
kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.

Katselivat toisiansa -
menninkäinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi:"Poltat silmiäni,
mut en ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa-
on pimeässä helppo taivaltaa.
Jää luokseni, niin kotiluolaan
näytän sulle tien-
ja sinut armaakseni vien!"

Säde vastas:"Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä,
niin en hetkeäkään elää saa."
Niin lähti kaunis päivänsäde,
mutta vieläkin,
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on,
ja toinen yötä rakastaa. 


~Tapio Rautavaara~

Katsotaan maltanko tänä keväänä pitää takkuni, vai en.



Takuilla

 vaiko ilman, kas siinä pulma. (Otsis on ja pysyy, siitä en luovu.)